Veikko Huovisen novelli Hyvästi Luonto kertoo Ilari Tepastosta, entisestä luontointoilijasta, joka on
alkanut vihata luontoa. Novelli on julkaistu vuonna 2005 kokoelmassa Bakulainen pahvala.
Novellin aiheena on ehkäpä yksittäisen ihmisen omituinen suhde luontoon. Ilari Tepasto suhtautuu
luontoon epäilyttävän aggressiivisesti. Hän kuitenkin kertoo viimeiset kaksikymmentä vuotta
kulkeneensa luonnossa ja palvoneensa sitä. Tekstissä mainitaan, että luonto on alkanut tympäistä ja että Ilari on tullut jättämään jäähyväiset luonnolle. Miksi? Vastausta kysymykseen ei tekstistä saa.
Se on pääteltävä itse.
Teksti alkaa siitä, kun Tepasto kurvaa autollaan luonnon kupeeseen. Hän sytyttää savukkeen ikään
kuin kostonhimoisesti ja julistaa sen terveysvaikutuksia ja hyvää makua ääneen. Ilari lähtee
kävelylle metsään, missä hän polkee risuja hajalle, päivittelee luonnon kauheutta ja ampuu linnun,
jonka jättää maahan. Ilari yrittää melkeinpä todistaa, että luonto on suuri ja kyllästyttävä,
”mölkerömäinen ja tympeä”. Hänestä kaupunki on parempi. Kaupungissa on helppo liikkua
asfaltilla ja kulkea bussilla milloin vaan.
Mikä luonnossa ärsyttää?
Lukijasta tuntuu tarinan edetessä, että jotakin jää pimentoon. Ilari kertoo kulkeneensa luonnossa ja palvoneensa sitä 20 vuotta. On vähintäänkin erikoista, että yhtäkkiä kaikki tuo vain alkaisi tympiä niin paljon että päättää lopettaa sen kertaheitolla.
Ilari on ainoa novellissa esiintyvä ihmishahmo. Ilarista ei tiedetä kovinkaan paljon. Hän saattaa olla
vanhempi henkilö, koska hän on samoillut luonnossa parisen kymmentä vuotta. Silloin tapahtumat
voisi mahdollisesti pistää keski-iän kriisin piikkiin. Mutta toisaalta onhan hän voinut aloittaa hyvin nuorena poikana; jolloin hän ei olisi kuin pari-kolmekymppinen.
Tapahtumapaikkana toimii pitkälti metsikkö. Lukijaa melkeinpä johdetaan harhaan, sillä tarinassa
kuvataan tavallista, kaunista, suomalaista metsämaisemaa. Ilarin näkökulmasta se on kuitenkin
ruma. Ilarin mielestä neulaset ovat sotkua, sammal töhnää ja sienet mätiä. Samaa näkyä joku toinen voisi kuvailla täysin eri tavalla.
Teksti ei suoraan aukea lukijalle, vaan on ikään kuin palapeli, josta puuttuu se viimeinen pala. Tässä
tapauksessa pala on Ilarin menneisyys. Ja koska tuo pala puuttuu, koko kuvaa ei voi saada näkyviin.
Tunteet ovat kuitenkin suuria, ja yksi asia on varma: Ilari Tepasto vihaa luontoa tuntemattomasta syystä.