PMMP:n eli Paula Vesalan ja Mira Luodin sanoitus Kovemmat kädet (albumilta Kovemmat kädet, 2005) ei käytä massiivisia määriä metaforia. Surumieliset sanat saavat lukemaan runon loppuun asti ja kaipaamaan lisää.
Sanoitus kertoo pojasta, joka on kadonnut. Pojasta ei kerrota paljon yksityiskohtia tai muita tietoja, ei ikää, ei nimeä. Hän voi olla kuka tahansa: lapsi tai aikuinen. Ehkä se on tarkoituksenmukaista: hän voi olla kuka vaan. Päällimmäinen tunne, joka sanoituksesta välittyy on tuska ja epätoivo, jota vain vanhempi voi tuntea lastaan kohtaan. Siinä kuvataan osittain tapahtumia, joista ei tarkkaan tiedetä, eli sitä, mitä pojalle oikein tehtiin. Tekijää kuvataan muun muassa sanoin kovempi sydän ja kovemmat kädet, kirottu syyllinen ja kasvoton ihminen. Sellainen hänen pitää ollakin – kuka muutoin riistäisi lapsen äidiltään?
Kovemmat kädet ja kielikuvat
Runossa esiintyy tarkemmin tarkasteltuna aika paljonkin kielikuvia. ”Ensilumi, taivaassa synnytetty”, tuo sanoitukseen herkkyyttä. ”Katu ei puhu, ei tunnusta mitään”, ilmentää minusta sitä, kuinka epätoivoisesti toivotaan tietoa siitä, mitä pojalle tapahtui. Välillä peräkkäiset säkeet saattavat vaikuttaa siltä, ettei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tarkemmin tarkasteltuna niistä löytää paljonkin merkitystä. ”Elämän mittainen on äidin huoli”, kuvaa äidin huolta. Elämä on pitkä aika, yleensä. Eihän sen pituutta tiedä. Myös syyllinen halutaan löytää: ”Kuka se teistä on, ja kenen käsi on tahraton”.
Runon aikana edetään hiljaisesti ajassa. Sitä ei missään vaiheessa sanota, se tapahtuu kuin salakavalasti. Se annetaan kuitenkin ymmärtää: alussa kerrotaan, että kun maahan satoi ensilumi, lapsi ei tullutkaan illalla kotiin. Lopussa voidaan ymmärtää kyseessä olevan kevät. Myös kertojan, äidin, tunneskaala vaihtelee. Se noudattaa itse asiassa samaa käsikirjoitusta kuin sureminen oikeassakin elämässä, epäuskosta epätoivoon.
Runon teemaksi nousee surutyö. Alussa tunnelma on herkkä, muttei vielä muuta. Sen jälkeen iskee tuska, kun poika katoaa. Perässä tulee viha, minkä jälkeen viha alkaakin muuttua suruksi. Ystävä sä lapsien -lainauksen myötä siirrytään loppua kohden. Runon viimeinen lausahdus ei enää kätke itseensä vihaa. Se on puhdasta tuskaa. ”Ja tänään sulaneet lumet, ne pohjalta ojan pojan ovat paljastaneet”.